Lunta oli tullut yöllä reilusti ja hiutaletta riitti runsain määrin edelleen koko aamupäiväksi. Minua muodostunut olosuhde ei juuri miellyttänyt - tiedossa oli, että sukseni profiili ei todellakaan istuisi pehmeälle latupohjalle. No, sillä mennään mitä taivaalta tarjotaan. Kisapaikalle päästyä epämiellyttävät aavistukseni sen kuin vain vahvistuivat - "mukavasti" puuroutuva, vaikkakin pariin kertaan ajettu baana ja luiston suhteen hankalan oloinen, hiljalleen kostuva uusi lumi. Great. Eipä hätää, Harrilla oli toimivat eväät korvan takana ja voitelupakissa ja niinpä vain hän taikoi kapulat luistamaan.
Yleisesti sunnuntain touhu ennen ensimmäisiä startteja oli hiukan sellaista massan mukana vellomista - lähtölistojen lisäksi ei etukäteen ollut mitään aikataulua tiedossa eikä missään ollut ilmoitettu eikä kukaan kysyttäessä osannut vastata, mihin aikaan rataselostusta olisi tarkoitus pitää. Rataselostus on kaikille hiihtäjille pakollinen, sen yhteydessä kilpailun toimitsijat/tuomari/ratamestari pitävät puheenvuoron kerraten sääntöjä, radan mahdollisia ongelmakohtia ja niin edelleen. Suunnilleen vartin yli kymmenen rataselostus kuitenkin tekaistiin lähtöalueelle pystyyn ja kuin ihmeen kaupalla taisivat lähes kaikki hiihtäjätkin olla paikalla. Mitään erityistä ongelmaa esiin tuotujen tietojen valossa ei pitäisi reitillä tulla, joten sitten vain pikkuhiljaa lämmittelemään ja seurailemaan A-sarjan ja B-sarjan miesten lähtöjä - nämä sarjat oli aikataulutettu lähtemään ja hiihtämään suorituksensa loppuun ennen meidän (B-naiset) starttejamme. No, se kilpailua seuraamaan jääminen oli virhe - raskaat olosuhteet todellakin konkretisoituivat, kun lajin kuninkuusrodun edustajilla, saksanseisojillakin ilmiselvästi hyytyi vauhti jo ensimmäiselle vitosen ringille, siinä määrin löysää oli askellus toiselle ringille taitettaessa yhdellä jos toisellakin koirakolla. Myös kello kertoi, että mitään reittiennätyksiä ei todellakaan päivän olosuhteissa tulisi. Edellisen päivän takkuava suoritus huomioiden pieni harmaa huolen pilvi häilyi takaraivon huitteilla meidän suoriutumisestamme Camin kanssa... mutta onneksi vain hetken. Tiedä sitten, onko kyseessä vika vai ominaisuus, mutta kilpailutilanteessa ei minulle koskaan ole ollut vaihtoehto antaa periksi tai luovuttaa. Silloin, kun numerolappu urheilumielessä rintaan nykäistään, laitetaan kaikki peliin - sillä ellei yritä ja ole valmis pistämään itseään likoon, voi yhtä hyvin jäädä suoraan kotiin. Olosuhteet olisivat kaikille samat ja minun tehtäväni olisi parhaani mukaan auttaa Camia urakassaan.
Näissä tunnelmissa starttiviivalle ja menoksi. Lähtöalue oli sotkeutunut todella pehmeäksi, mutta kohtuuhyvin säntäsimme matkaan ja ensimmäisen pienen nousun päällä tilanne helpottikin heti jo hieman, suksen alle löytyi edes hiukan pitävämpää pohjaa. Heti ensimmäisillä sadoilla metreillä huomasin myös, että Camilla oli menossaan aivan eri tahti kuin edellisenä päivänä, nyt oli liikettä, menoa ja meininkiä. Jesshhhh, tuulettelin mielessäni, kehuin koiraa ja pistelin menemään minkä sielu sieti, sillä kyyyyyllä nyt aina yhdestä vitosesta selvittäisiin taktiikalla "alku täysillä ja loppu niin kovaa kuin jaksetaan". Pian jo alkumatkasta edessä olikin edellämme lähtenyt koirakko ja ohitus sujui ongelmitta, Cami on ihastuttavasti aivan sataprosenttisen varma koira kaikissa kohtaamistilanteissa. Cami jatkoi upeaa menoaan ja reitti kiertyi takapuolelle rataa. Täällä eteen aukesikin piiiiiiitkä tasainen pätkä, jonka huomasin kantavan suksen alla selvästi paremmin - kun kerran olosuhteet tarjosivat tilaisuuden, niin latasin tuolle pätkälle vauhtia niin paljon kuin ikinä vain irti lähti. Taas kiertyessämme takaisin lähtö- ja maalialueen puolelle alusta hiukan pehmeni ja samalla reitti tarjoili pientä nousun tapaista, mutta vauhdikkaasti hiihdettävää pätkää. Pikkuhiljaa Camissa alkoi ilmetä pientä väsymistä, mutta edelleen juoksu kulki hyvin. Loppuosuuden radasta taisimme molemmat toteuttaa tuota "loppu niin kovaa kuin jaksetaan" -runttaamista, mutta väittäisin, että aika mukavasti ehjänä suoritus kuitenkin pysyi päätellen siitä, että vielä viimeisen nousun pystyin vassulla työntämään ylös ja koiran vauhti puolestaan maalisuoralla oli sekä minun että yleisön silmiin varsin erinäköistä kuin edellisenä päivänä. Hyvä me!
Sunnuntain lähtötunnelmat :)
Ja tässä paahdetaan maaliin. Kuvista kiitos Sirpa Mikkonen-Salminen :)
Vielä lähikuvassa Cami maalisuoralta, upean otoksen takana Susanna Tikka.
Näin vähäisellä treenillä ja suorituskunnolla kaikki pienetkin palikat on pyrittävä hyödyntämään ja yksi tällainen osanen valmistautumisessa oli energiavarastojen tankkaaminen ja erityisesti täydentäminen starttien välissä. Tuntui, että koko lauantain olin maaliintulon jälkeen syönyt jotakin - jogurttia, banaania, pähkinöitä, hedelmä-Pilttiä jne. kruunaten illan pasta-annoksella, mutta niin tai näin, se toimi: vielä sunnuntainakin koko kisasuoritukseen riitti energiaa, mitään katkeamista ei tullut. Näin jälkeenpäin on sitten kyllä havaittavissa, mihin tällainen yltiöpäinen yhtäkkinen rehkiminen johtaa - tätä kirjoittaessani on tiistai ja tässä vaiheessa keho edelleen tarjoilee yhden kappaleen olkavarsia, jossa kaikensuuntainen liike tuntuu epämiellyttävältä sekä yhden kappaleen tulehtuneita takareisiä. Ibuprofeeni ja kylmäpussi ovat siis varsin hyviä ystäviäni vielä hetken ;) Päivien kuvasatoa kahlaamalla vahvistui sekin käsitykseni, että todellakin tuolle hiihtotekniikalle täytyy tehdä jotakin. Se ei säily itsestään ja mitä vähemmän niitä suksia ulkoiluttaa, sitä lähemmäksi kännistä sammakkoa meno taantuu. Toispuoleiseksi jo tuntumaltaan mieltämäni potkutyöskentely on vielä enemmän toispuoleista kuin kuvittelin. Ylävartalon liikesuunnat ovat väärät. Asentoa ja painopistettä pitää korjata. Ja... ja... ja.... joten eiköhän tuossa riitä pähkäiltävää keväthangille :)
Kokonaisuudessaan kulunutta kuukautta ja tätä projektinpoikasta arvioidessani päästän kuitenkin itseni hyväksytysti läpi. Hyvää oli riittävän selkärangan löytyminen suunniteltujen treenien toteuttamiseksi ja pitkistä työpäivistä sun muista "haittatekijöistä" huolimatta aika osuvan rytmityksen löytäminen treeneihin. Positiivista oli myös kehon yllättävän hyvä vaste treeniin moneltakin osin. Puutteitakin jäi, mm. pakkanen karsi kahdelta viimeiseltä viikolta ratkaisevan tärkeitä hiihtotreenejä, mutta kuten jo aiemminkin todettu, säälle ei mitään voi. Ja (jälleen kerran) pyhästi lupaan pitää itsestäni parempaa huolta, kehoni paremmassa kunnossa ja sisällyttää arkeen riittävästi liikuntaa - tästähän olisi nyt hyvä jatkaa....
Loppuun on aina kaikissa paremmissakin teoksissa ladottu paljon kiitoksia. Tässä hommassa suurimmat kiitokset lähtevät Päivi Rytivaaralle & Harri Hatuselle nelijalkaisineen sekä omalle paremmalle puoliskolleni Antille. Camille muisku ja halaus, vaikkei jäyhä-Jaana niin lähentelystä välitäkään :D Näihin tunnelmiin hiljenee tämä blogi, kiitos kaikille teille, jotka kuluneiden viikkojen aikana olette toista tuhatta kertaa kuulumisiani jaksaneet lueskella! Aurinkoista kevättä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti