Leirin jälkeen säiden herra äityikin sitten hankalaksi, mittarissa on riittänyt pakkasta joka päivälle yli kaksikymmentä astetta ja tänään sunnuntaina elohopea valui aina -34 asteeseen asti. Eipä siis hirvittävän aktiivisesti ole tarvinnut suksia ulkoiluttaa... Alkuviikon pari päivää meni muutenkin hyvin kevyesti raihnaista kroppaa hyvitellessä. Potkuteltu on lyhyesti ja muutoin aktiviteetti on ollut kuntopiirityyppistä, kevyttä kävely-/hölkkäliikettä ja sainpa uuden lelunkin, kahvakuulan, jonka kanssa on toisiimme tutustuttu.
Eilen iltapäivän puolella pakkanen lauhtui pieneksi hetkeksi jopa piirun alle kahdenkymmenen ja optimistisesti vedin monot jalkaan ja ajattelin käydä katsomassa, josko edes lyhyen lenkin saisi suksittua. No, baanan pinnassa oli sentti-pari uutta satanutta pakkaslunta ja sehän oli sama kuin olisi juoksuhiekassa yrittänyt eteenpäin, uskomattoman tahmeaa. Se yritys vaihtui siis reippaaseen kävelylenkkiin ja ulkona touhuttuun kahvakuulailuun. Viikko kisaan ja vaikka säälle ei mitään mahdakaan, niin pienesti harmittaa - mielellään siellä suksella sitä aikaa tässä kohtaa viettäisin... No, näillä mennään.
Muutaman päivän kun tässä on aina pala kerrallaan ehtinyt pureskella leirilläkin nähtyä ja koettua, niin palaanpa vielä sinnekin joidenkin juttujen osalta.... Lähtöjen kanssa oli jokusella koiralla hiukan hankaluuksia - vuoroa odottaessa kierrokset tietenkin nousivat ja purkukeinona pyrittiin kiinni naruun, saatettiin hyökätä suksiin jne. Mitä vähemmän koira tällaisia toimintoja pääsee toistamaan, sitä huonommin se niitä oppii - kullanarvoista on siis avustaja varsinkin alkutaipaleella treenejä. Avustaja pitää koiraa lähetystilanteessa valjaista kiinni ja oikein päin eli nokka menosuuntaan. Koiraa ei lähetetä matkaan ennen kuin se on orientoitunut todellakin eteenpäin menemiseen eikä mihinkään muuhun toimintaan - jos keskittyminen ei vielä riitä, käytetään apuna toista edelle lähtevää "jänistä" tai edessä näytettävää palkkaa. Voi hyvin olla, että kun alle saa yhden onnistuneen ja hyvän lähdön ilman muita manööverejä vaikka ihan lyhyellekin pätkälle, seuraava lähtö samassa treenissä sujuukin jo itsestään paljon helpommin. Avustaja voi myös jokusella juoksuaskeleella saattaa koiran matkaan - kun koira avustajan kanssa joutuu lähtemään jo eteenpäin ja samalla hiihtäjä pitää narun kireänä eli heti saadaan vedon tunne aikaan, tämä apu yleensä riittää siihen, että koira lähtee mallikelpoisesti liikkeelle. Näihin lähtöongelmiinkin on helpointa vaikuttaa ihan ensimmäisistä treeneistä lähtien: opetetaan koira keskittymään edessä olevaan palkkaan ja estetään siltä turha pyöriminen ja vääriin suuntiin ryntäily. Tältä osin vetoharjoittelun opettaminen on aivan kuin mitä tahansa muuta palveluskoiran työtä, koiralle opetetaan ja siltä vaaditaan tietty ihmisen haluama toiminto.
Muutoin nuoren koiran alkuharjoittelussa keskittyisin varsin pitkään vain siihen, että koiralle luodaan raudanluja ja vuoren korkuinen motivaatio vetämiseen. Aina, kun vetovaljaat laitetaan päälle, tehdään vain täysipainoista ja palkkaan johtavaa työtä - ei kielletä vetämästä, ei harjoitella kävelyvauhdissa suuntakäskyjä, ei juoksuteta koiraa valjaat päällä vapaavalintaisella paikalla ja valinnaista vauhtia suksien/potkukelkan/muun välineen mukana. Hyvin pian ensimmäisten toistojen jälkeen koira oppii, mitä on tulossa, kun vetovaljaat kaivetaan esiin - tästä esimakua ehdittiin saada jo kahden päivän viikonlopunkin aikana :) Kun koiralle on kristallinkirkasta, mikä homman nimi on ja treeneissä on edetty siten, että lähtöärsykkeeksi ei tarvita edessä kuljetettavaa tai näytettävää palkkaa, on varsin helppoa lisätä valjaiden ja narun perään mikä tahansa väline - hyvin suurella todennäköisyydellä koiralle on melko yhdentekevää, tuleeko perässä sukset, pulkka tai potkukelkka, kunhan hän saa tehdä sen hommansa, mikä on opetettu. Suksilla nuoren koiran opettaminen on sikäli helpointa, että se on kevyin taakka koiran vetää suksen liukuessa kevyesti ja ohjaajan pystyessä itse vielä auttamaan.
Vanhempien koirien kohdalla tuli tehtyä mielenkiintoinen havainto, miten helposti koira urautuu samantyyppisiin treeneihin. Muutamalla koiralla, jotka pääsääntöisesti ovat vetäneet vain potkukelkkailijaa, oli selvästi havaittavissa ongelmia sopeutua kovempivauhtiseen menoon, jollaista hiihtäjä perään laittamalla olikin tarjolla. Koirat kyllä jaksoivat hyvin omaa, oppimaansa tahtia jytkytellä menemään, mutta hiihtäjän tarjotessa kovempaa vauhtia koira ei pystynytkään kiristämään tahtia, vaan naru löystyi. Hämmennystä moinen kyllä nelijalkaisissakin aiheutti, muutamat ilmeet olivat näkemisen arvoisia :) Tämä ei sinänsä ole suuri ongelma koiralle, treenejä monipuolistamalla ja "vauhtiskaalaa" laajentamalla tilanne korjaantuu nopeastikin - enemmänkin huomio on meille kaksijalkaisille tärkeä. Eri välineet ovat vetotyöskentelyssä erilaisia - suksilla liikkuva hiihtäjä on kevyempi, potkukelkkailija pykälää raskaampi, pulkka täysin kuollut ja raskain paino jne. - ja vastuksen, samalla myös vauhdin, suhteen koiralle on tarjottava erilaisia ärsykkeitä, mikäli kehittymiseen pyritään. Luonnollisesti vastukseen vaikuttavat merkittävästi myös keliolosuhteet ja maasto. Kannattaa kuitenkin hyödyntää niin treenikaverit kuin erilaiset leirit ja muut yhteistreenitkin sen suhteen, että koiralle saisi vaihtelua niin suuntaan kuin toiseenkin vastuksen ja vauhdin osalta :) Tähän sopii osuvasti myös yksi kommentti sunnuntai-iltapäivältä: "Mä lähden ostamaan alennusmyynnistä sukset ja opettelen hiihtämään. Mitä sitä ei koiransa eteen tekisi." :))))))))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti